Tarviit:
- Soijarouhetta haluamasi määrä + vettä tuplamäärä vrt. soijarouheeseen (yleensä teen 2dl:sta soijarouhetta)
- Kasvisliemikuutio
- Vehnäjauhoa n. 1dl
- Sipulia, valkosipulia oman maun mukaan
- öljyä
- mausteita

Teet näin:
Nakkaat veden, kasvisliemikuution ja soijarouheen kattilaan kiehumaan. Odotat, että vedet haihtuu pois. Sitten nakkaa reippaasti öljyä kattilaan ja kaikki muut paitsi mausteet soijarouheen seuraksi. Anna hellan olla vielä päällä, että jauho käristyy vähän siinä (sen maku häviää). Pyörittele ja kattele tilannetta. Sitten tulee maustaminen : ite käytän currya, paprikajauhetta ja pippuriseosta. Voi improvisoida, mutta curry jotenkin käy hemmetin hyvin. Nakkaa sitten jäähtymään taikina jääkaappiin joksikin aikaa. Ota sitten sieltä ja pyörittele palloiksi. Paista pannulla öljyssä ja ite käytän vielä sellaista kikkaa, että heitän pannulle vähän vihreää currytahnaa. Nam!

Tarjoiluehdotus: Nauti hyvässä seurassa sipuliperunapaistosta viinikastikkeessa soijarouhepyöryköiden kera. Salaatti lyö hyvän balanssin suht rasvaiseen ruokaan. Ruokajuomaksi jotain hyvää mehua. Toimii!

Lähde: www.takkutukka.fi

Pääsin siis pois mielisairaalasta ja tässä sitä ollaan pärjätty vaihtelevalla menestyksellä. Yksi lähete takaisin on ollut vireillä, mutta sain psykoterapeuttini ja lääkärini kanssa neuvoteltua sen peruuttamisesta. Olen todella kiitollinen, että sain vielä mahdollisuuden yrittää elää elämääni, kuten 'normaalit' ihmiset. Hirmu paljon olen saanut apua ja tukea eritahoilta ja elämäni todella alkaa jo näyttääkin mielekkäältä. Olen jopa saanut tehdyksi jonkinlaisia suunnitelmia tulevaisuudelle ja pitkäaikainen haavenikin on täyttymässä. Meille kotiin tulee pienoinen koiraprinsessa, jonka olen jo nimennyt Ronjaksi. Kolme kertaa olen häntä käynyt katsomassa ja voi mahoton, miten se on aina viikon kuluessa kasvanut! Ja pentueen omistajakin vaikuttaa todella fiksulta tapaukselta. On ihanaa katsoa, kun hän käsittelee pentuja niin hellästi ja kunnioituksella. Ja todella välittää pentujen kohtalosta miettimällä tarkkaan, millaiseen perheeseen koira on pääsemässä. Pitäisi vielä malttaa odottaa vapun yli, että prinsessa on luovutusiässä. Ensi viikolla voisi käydä jo ostamassa joitain tarvikkeita valmiiksi odottamaan.
Loppuun voisin todeta, että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin, kunhan malttaa tarpeeksi odotella ja tehdä töitä sen eteen. Tasapainoinen elämä ei ole millään tavalla yliarvostettu asia.

Tässä on Ronja kolme ja puoli viikkoisena :>

En muista päiväystä jolloin tämän kirjoitin, mutta se oli juuri ennen hoitokokousta, jolloin päätettiin, että minut kotiutettaisiin parin päivän kuluttua.

"Aurinko paistaa ikkunasta ihanan keväisesti huoneeseeni. Tuntuu kuin olisin ollut täällä koko pitkän talven, vaikka aikaa on kulunut tuskin kolmea viikkoa. Tänään ensimmäisen kerran mielessäni kytee toivon kipinä pikaisesta kotiin paluusta. Mahdollisesti jo tämän viikon aikana voin sanoa hyvästit tälle huoneelle, josta on päivien kuluessa muodostunut sellini. Kunpa vain voisin olla täysin varma siitä, etten tänne enää palaisi. Suurin työ kun alkaa heti sen jälkeen, kun suljen laitoksen pääsisäänkäynnin oven. Kuinka voin taas kohdata arjen ja löytää rutiinit, joita ensimmäisestä sairaalassaolo päivästäni asti olen kaivannut. Suurin ongelma on löytää täytettä noiden rutiinien väliin. En voi kieltää pelkoani kohdata ne tutut ihmiset ja heidän utelunsa viikkoja kestäneen katoamiseni johdosta.
Huomenna on päivä, jolloin joudun jälleen kerran suurennuslasin alle. Tällä kertaa useamman alle saman aikaisesti. Se hermostuttaa minua. Toivoisin voivani puhua tästä jonkun kanssa, mutta nämä ammatikseen ihmisiä auttavat kasvot jo kuvottavat minua. Silmistä ei näe minkäänlaista vilpittömyyttä.. Kerta toisensa jälkeen vilkuilevat kelloaan. On iltapäivä, työvuorot vaihtuvat. Ei, en todellakaan tahdo enää altistua sille säälille ja välinpitämättömille kysymyksille; kuinka sinä koet tämän asian tai mitä sinä nyt tästä ajattelet..
Vihaan. Vihaan. Vihaan.
Ei minua ulkomaailmassakaan odota kukaan, joka todella tahtoisi tietää mitä nyt koen ja kuinka tämä kaikki on vaikuttanut minuun. Siitä huolimatta kaipaan heidän pariinsa. Täällä on kokoajan depression häilyvä varjo seinillä kauniista auringonpaisteesta huolimatta. Jos itselläni ei ole paha olla, niin sitten se on jollakulla toisella. Sitä ei pääse pakoon. Ja pakoon minä haluan. Vaikka se sitten johtaisikin teeskenneltyyn iloon ja nauruun. On sekin parempi kuin täällä oleminen. Ehkä se johtaa samaan pisteeseen. Ehkä tulen tänne takaisin. Mutta hetken hymy, nauru, kujeilu ja salailu on kaikki sen arvoista.
Väistämättä mieleeni nousee, etten ehkä eläisikään niin pitkälle, että joutuisin jälleen kerran istumaan sängylle, jota peittää keltainen päiväpeite. Etten ehtisi tuijotella enää harmaata lattiaa, jonka vahatusta pinnasta heijastuu kattolamppu, jonka kuvun alla kuolleet kärpäset edelleen mätänevät. Ettei minun enää tarvitsisi turvautua korvatulppiin yöllä, kun huonetoverini alkaisi kuorsata. Kuinka niin pienestä naisesta edes voi lähteä niin hermoja raastava ääni?
Morissette korvissani vaatii tietää, mikä Mary Janea vaivaa. Eikä Mary Jane kerro. Hän on pohjalla kanssani. Älkää kyselkö, mikä meitä vaivaa. Jos sen tietäisimme.. emme olisi täällä. Pohjalla."

Koitin olla niin pirun vahva. Nieleskellä palan kurkustani, joka oli kaiken sen patoutuneen tuskan aiheuttamaa. Rakkikoira minusta viimein kuoriutui. Rähisevä piski, joka vartioi reviiriään henkensä uhalla. Kastroitu narttu ja oman itsensä herra.
Mutta kettingit eivä ole vain lumetta.
Kivusta kasvaneet siivetkään eivät anna tarpeeksi voimia lentämiseen. Ensin syöksy. Sitten kettinkiin kytketty kuristava panta pureutuu nahkaan ja lento jää lyhyeen. Niin lyhyeen, ettei sitä edes lennoksi voi kutsua.
Kostoksi saan saavillisen kylmää vettä ylleni.
Jäljellä enää vain uitetun koiran hätähuuto.

Miksi kiinnitän nyt enemän huomiota yksityiskohtiin; muotoihin ja väreihin? Miksi en silti kuule ääniä tai huomaa ilmeitä? Kun katson ihmistä vaivaudun. Tajuntani hämärtyy, enkä ymmärrä. En sillä hetkellä edes tahdo ymmärtää. Mutta sitten, kun olen yksin tunnen itseni vapaaksi. Tutkiskelen ympäristöä silmilläni kuin lapsi, joka näkee maailman ensimmäisen kerran. Ihmettelee, mutta ei kyseenalaista. Puhkeaa kukkaan, mutta ei tavoittele taivasta.
Elää sitä hetkeä, joka on käsillä.