En muista päiväystä jolloin tämän kirjoitin, mutta se oli juuri ennen hoitokokousta, jolloin päätettiin, että minut kotiutettaisiin parin päivän kuluttua.

"Aurinko paistaa ikkunasta ihanan keväisesti huoneeseeni. Tuntuu kuin olisin ollut täällä koko pitkän talven, vaikka aikaa on kulunut tuskin kolmea viikkoa. Tänään ensimmäisen kerran mielessäni kytee toivon kipinä pikaisesta kotiin paluusta. Mahdollisesti jo tämän viikon aikana voin sanoa hyvästit tälle huoneelle, josta on päivien kuluessa muodostunut sellini. Kunpa vain voisin olla täysin varma siitä, etten tänne enää palaisi. Suurin työ kun alkaa heti sen jälkeen, kun suljen laitoksen pääsisäänkäynnin oven. Kuinka voin taas kohdata arjen ja löytää rutiinit, joita ensimmäisestä sairaalassaolo päivästäni asti olen kaivannut. Suurin ongelma on löytää täytettä noiden rutiinien väliin. En voi kieltää pelkoani kohdata ne tutut ihmiset ja heidän utelunsa viikkoja kestäneen katoamiseni johdosta.
Huomenna on päivä, jolloin joudun jälleen kerran suurennuslasin alle. Tällä kertaa useamman alle saman aikaisesti. Se hermostuttaa minua. Toivoisin voivani puhua tästä jonkun kanssa, mutta nämä ammatikseen ihmisiä auttavat kasvot jo kuvottavat minua. Silmistä ei näe minkäänlaista vilpittömyyttä.. Kerta toisensa jälkeen vilkuilevat kelloaan. On iltapäivä, työvuorot vaihtuvat. Ei, en todellakaan tahdo enää altistua sille säälille ja välinpitämättömille kysymyksille; kuinka sinä koet tämän asian tai mitä sinä nyt tästä ajattelet..
Vihaan. Vihaan. Vihaan.
Ei minua ulkomaailmassakaan odota kukaan, joka todella tahtoisi tietää mitä nyt koen ja kuinka tämä kaikki on vaikuttanut minuun. Siitä huolimatta kaipaan heidän pariinsa. Täällä on kokoajan depression häilyvä varjo seinillä kauniista auringonpaisteesta huolimatta. Jos itselläni ei ole paha olla, niin sitten se on jollakulla toisella. Sitä ei pääse pakoon. Ja pakoon minä haluan. Vaikka se sitten johtaisikin teeskenneltyyn iloon ja nauruun. On sekin parempi kuin täällä oleminen. Ehkä se johtaa samaan pisteeseen. Ehkä tulen tänne takaisin. Mutta hetken hymy, nauru, kujeilu ja salailu on kaikki sen arvoista.
Väistämättä mieleeni nousee, etten ehkä eläisikään niin pitkälle, että joutuisin jälleen kerran istumaan sängylle, jota peittää keltainen päiväpeite. Etten ehtisi tuijotella enää harmaata lattiaa, jonka vahatusta pinnasta heijastuu kattolamppu, jonka kuvun alla kuolleet kärpäset edelleen mätänevät. Ettei minun enää tarvitsisi turvautua korvatulppiin yöllä, kun huonetoverini alkaisi kuorsata. Kuinka niin pienestä naisesta edes voi lähteä niin hermoja raastava ääni?
Morissette korvissani vaatii tietää, mikä Mary Janea vaivaa. Eikä Mary Jane kerro. Hän on pohjalla kanssani. Älkää kyselkö, mikä meitä vaivaa. Jos sen tietäisimme.. emme olisi täällä. Pohjalla."