Ensimmäinen lomapäiväni sairaalasta ja pääsen nyt päivittämään hieman blogianikin. Seuraava teksti on kirjoitettu viime viikolla jokseenkin sekavissa tunnelmissa. Kului viikko ennen kuin pystyin ensimmäisen kerran kirjoittamaan. Ennen tätä en edes vilkaissut kynään tahi paperiin. Kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä ja mieltäni peitti häpeä, itseinho ja halu saada kuluttaa elämäni mahdollisimman nopeasti loppuun. Viimein sitten kuitenkin kävin pöydän ääreen ja kun näin hylätyn vihkon siinä käsieni ulottuvilla, alkoivat sanat virrata yhtenä ryöppynä.

 

"Kun tuntee sellaista kiihkoa jotain kohtaan, kuin minä nyt tunnen, ei millään oikeastaan ole väliä. Se kertoo kaikki ne syvällisimmät tarinat ja herkimmät salaisuudet.

Se tunnelataus, joka siihen kaikkeen liittyy on kuin orgasmi, joka värisyttää jokaista tuntoherkkää kohtaa kropassa. Se saa aikaa adrenaliini virtauksen sellaisella voimalla, että silmissä säkenöi ja kasvoille jää irvokas ilme.

Rakkaus musiikkiin ja musiikki kulttuurin. En usko, että voin kokea koskaan suurempaa elämystä.

Sitä hämmästyy, kun huomaa yhteytensä ihailemiinsa taiteen tekijöihin ja niihin, jotka yhdistävät minut korkeampaa voimaan. Sfääreihin, jotka antavat elämälle sisällön. On jo kliseistä sanoa, että musiikki on jo itsessään suuri sanansaattaja.

Voin mielessään tehdä kaavion siitä, että olen yhteydessä (mitä olemattomissa määrin tosin) noihin suuriin kynäilijöihin. Vaikka sillä ei ole merkitystä, se antaa kutienkin tuntea myös itsensä tärkeäksi omissa silmissään.

Oman kaavioni ensimmäinen linkki on Andy McCoy, Hanoi Rocks legenda jo eläessään. Minut Andyyn ei yhdistä veriside, rotu, eikä se, että olen vuosia jumaloinut hänen Hanoi Rocksin aikaisia tekstejään, jotka avautuvat musiikin kautta. Itsessään tekstit eivät puhuttele. Yhteyden häneen luo (varmasti jokainen voi tällaisen yhteyden löytää itsessään kehen tahansa hetken asiaa pohdittuaan) tuttavani tai pikemminkin äitini hyvän ystävän (entisen työtoverini) ex-mies, joka on Andyn pikkuserkku. Nämä miehet eivät edes tunne toisiaan ja tämä mies ennemminkin häpeää tuota sukulaissidettä, mutta hän ei ymmärrä musiikkia niin kuin minä ymmärrän. Hän luo linkkejä mielessään muille tahoille. Mutta minulle tärkeintä on tämä yhteys, joka johdattaa minut konkreettisella tasolla lähemmäs toista maailmaa.

Ensimmäinen linkki on siis tämä edellä mainittu kitaristi. Andyn jälkeen voi heti vetää viivan Joey Ramoneen tai Johnny Thunderiin, joista pääsemme edelleen Sid Viciousiin. Olemme näin jo matkustaneet ajassa taaksepäin usean vuosikymmenen ja päässeet punkin juurille, lähelle ydintä. Vaikka Sid varmasti mahdollisuuksiensa rajoissa pyörähtääkin haudassaan niin sen uhallakin väitän nyt päässeeni nykyrockin ja sisäisen maailmani sieluun, punkkiin.

Punk oli yksinkertaista, mutta minä, kuten useat muutkin vuosikymmenten välissä, monimutkaistamme.. tai pikemminkin yritämme selittää sen syvintä olemusta, jota edeltäjiemme mukaan ei edes löydy. Taipumus romantisointiin ja oman ahdistuksen ja sisäisen tuskan selittämiseen tarvitsen sanoja ja sisältöjä. Pohtiminen johti minut ulospääsemättömään tilanteeseen, jonka vuoksi nyt olen suljettuna laitosympäristöön. Saman asian vuoksi minut yritetään saada jaloilleni lääkehoidolla, jonka turvin joudun/voin elää pitkän ajan elämästäni edelleen. Uskon kuitenkin vahvasti, että pohtimalla lisää voin päästä ulos tästä rakentamastani häkistä. Sanat kirjoitettuna paperille samaan tapaan, kuin ottaisi kiinni lankavyyhdistä löytyneestä langan päästä ja alkaisi purkaa kerää hiljalleen, kunnes huomaa langan katkenneen. Silloin joko luovuttaa ja heittää kerän koriin muiden kaltaistensa sekaan tai yrittää etsiä uudelleen langan pään. Etsinnän uudelleen aloitus vaatii voimavaroja, koita yksin on lähes mahdotonta saada kasaan.

Niin usein tuo viimeinen langan yhtenäisenä pitävä säie on ollut musiikki ja sielun ja sanoman pohtiminen.

Heitin kuitenkin lankakeräni niille tarkoitettuun koriin. Sammutin äänentoistolaitteet, väsyin pohtimaan. Ainoa asia, johon olisin viimeisen hymyni suonut, viimeinen kurittoman riemastunut ja ivallinen silmäys olisin suonut lohduttavaan ajatukseen; täydellinen rock'n'roll  –itsemurha.

Nuorena kuolemisen jalon taidon (liittäkää tähän J. Kingiltä lainattu ironia) olisin oppinut viimeisenä tekonani.

Mutta kuten sanottua, niin ei tapahtunut. En oppinut sitä, mitä Joplin, Cobain ja monet muut oppivat. Tämä jaloksi taidoksi kutsuttu ei vielä antanut minun ymmärtää itseään.

"Olet niin nuori, sinulla on vielä elämä edessäsi." Ne sanovat. Mikä klisee, mutta ehkä se heidän mielestään sopii tähän tilanteeseen. Olen myös kuullut, kuinka ne ihmettelevät sitä, miten olen jaksanut näinkin pitkälle omin avuin.

En usko vieläkään, että tästä löytyy minulle uusi langan pää. He vain säälien heiluttavat sitä edessäni, mutta eivät kykene sitä ojentamaan, Enkä minä osaa siihen tarttua. Teen kuolemaa. Olen tehnyt sitä jo kauan.

On kulunut viikko. Viikon olen katsellut noita kolmea kärpäsen raatoa kattolampun kuvun sisällä.

Seitsemän päivän ajan olen ottanut lääkkeeni ajallaan. Olen vastannut kaikkeen, mitä  he ikinä ovatkaan keksineet kysyä. Viikon olen itkenyt lakkaamatta osaamatta vuodattaa edes yhtä kyyneltä.

"Kyllä sinä vielä tulet tuosta nousemaan. Pääset jaloillesi. Olethan todella viisas ja järkevä ja kykenet pohdiskelemaan asioita niin monella tapaa." Oli viimeisin kannustuspuhe henkilökunnan taholta.

"Tavoittelet aina kuuta taivaalta, mutta et ole koskaan valmis tekemään mitään sen eteen. Tämänkin asian olisi voinut hoitaa toisin." Oli viimeinen mitä kuulin perheeni sanova. En ymmärrä miksi niiden täytyi tulla tänne syytöksineen. Tiedänhän jo muutenkin kuinka surkeana ihmisenä he minua pitävät. Yritän päättää elämäni veitsellä ja he katsovat halveksuen veitsen terää ja minua tarjoten käsiasetta.

Olen oppinut, etten anna paljoakaan arvoa sen tapaiselle kritiikille, mutta näissä oloissa sitä on niin haavoittuvainen. Ilman suojakilpiä. Kallo halkaistuna tutkimuspöydälle spottien kohdistuessa okaiseen hämärään juonteeseen lepakkojen räpiköidessä eteenpäin kirkunan hajottaessa tärykalvot.

Haen jälleen lohtua rakastajastani, joka puhuu omasta rakkaudestaan ja rakastamisen tuskasta. Hän etsii keinoa paeta, mutta tunnen kuinka noiden sanojen taustalla on kynäilijä etsinyt vain sielunrauhaa, tasapainoa. Ja nämäkin voi löytää vain ja ainoastaan rakkaudesta. Juuri se on meille yhteistä. Minulle ja tuon laulun tekijälle. Rakkaus musiikkiin ja intohimo rakentaa lauseita, kuluttaa mustetta niin, että ranne väsyy ja halpa paperi käpristyy rullalle, kunnes on aika ottaa iltalääkkeet."