Kaunis tyttö. Tummat pitkät hiukset, ilmeikkäät kasvot ja veikeät silmät. Luonteeltaan jollain tapaa hirveän ujo, mutta päättäväinen. Hänen suloinen naurunsa sai minutkin hymyilemään.
Hän jäi mieleeni jo heti ensi tapaamisestamme lähtien, vaikka se olikin niin kovin pikainen, emmekä puhuneet toisillemme mitään. Myöhemmin sitten katselin häntä salaa ja utelin ihmisiltä pieniä tiedonjyväsiä hänestä. Minua varoitettiin, kuinka hän salakavalasti leikki ihmisten tunteilla. Se oli hänelle jonkinlaista hupia. En voinut uskoa sellaisia puheita. Pidin niitä vain katkeran eksän tilityksenä ja painoin asian villaisella. Olisi pitänyt kuunnella ja uskoa kerrankin huhupuheita. Tyttö todellakin oli kaikkea sitä, mitä hänestä väitettiin.
Tällä hetkellä kiroan hyvä uskoisuuttani ja sitä, että annoin itseni niin tunteiden vietäväksi. Mutta se kai on osa hänen viehätysvoimaansa.. silmiin pistävä viattomuus, jota verhoaa salaperäisyyden huntu.
Muistan, miten hyvältä tuntui olla hänen lähellään, pitää häntä sylissäni. Jo pelkästään se teki minusta niin kovin onnelisen, vaikka en edes tuntenut häntä.
En voi ymmärtää mitä hänen päässään oikein liikkui. Hän ei kertonut poikaystävästään, joka oli seinän takana samaan aikaan, kun suutelimme. Hän vain toisteli sitä, kuinka paljon minusta välitti..
En osannut edes arvata, kuinka paljon heillä kahdella oli yhteistä. En, vaikka näin pojan halveksuvien silmien katsovan minua.. miksei hänkään sanonut mitään?

Tämä kaikki tuntuu ihan mielettömän pahalta. En kuitenkaan osaa olla vain vihainen tytölle, vaikka hänen käsittämättömät temppunsa saavatkin minut suorastaan inhoamaan häntä. Olen pettynyt, mutta samalla voin vielä tuntea perhoset vatsassani, kun ajattelen häntä..

Niin pienessä ajassa hän onnistui kaivautua sydämeeni, mutta vielä nopeammin hän repi sen riekaleiksi.
Enkä voi olla syyttämättä itseäni...