Olen aika varma, että ensimmäisen kerran törmäsin homouskäsitykseen jo ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun välitunneilla pienet lapset huutelivat ja pilkkasivat toisiaan homoiksi. Jo tässä varhaisessa vaiheessa huomaan, kuinka negatiivisesti asiaan suhtaudutaan jo silloin, kun koko käsitteen sisältöä ei edes tunneta.
Myöhemmin, ehkä noin kymmenen vuoden iässä muistan luokallani olevien poikien irvailevan, että kaksi luokkamme tyttöä ovat lesboja, kun niin hyvin viihtyvät yhdessä. Tottahan se oli, he olivat kuin paita ja perse, mutta eihän se tietysti heistä lesboja tehnyt. Heille vain oli suotu niin onnellinen tilanne, että olivat löytäneet toisistaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa luottoystävät ja ovat sitä vielä tänäkin päivänä. Nämä ystävykset sitten kuitenkin olivat omasta mielestään ovelia ja saivat lesbon leiman karistettua itsestään sillä, että kertoivat takuu varmasti tietävänsä, että minä ja Marjo, ainoa ja todellinen ystäväni ikinä, olemme lesboja. Ja kaikkihan tietysti sen uskoivat. Eihän meillä ollut, kuin toisemme ja olimme molemmat melko syrjään vetäytyneitä ja hiljaisia. Olimme helppo pilkan kohde.
Mutta vaikka eihän minun ja Marjon välillä ollut muuta kuin ystävyys, en voi olla miettimättä paistoiko minusta kiinnostus tyttöjä kohtaan jo silloin kovinkin selvästi. Olinhan aika poikamainen, leikkautin jopa hiuksenikin samalla tavalla, kuin veljeni. Vaikka siinä vaiheessahan en itse sitä tiedostanut, en edes pitänyt mahdollisena. Olihan minut jo kodista ja koulusta pitäen kasvatettu siihen, että homous on jotakin pahaa ja iljettävää.

En tiedä missä vaiheessa sen tajusin, mutta sen ainakin tiedän, että se on aina ollut minussa.

Ehkä ensimmäiset merkit havaitsin 14-vuoden iässä. Kierrellen kerroin asiasta silloisille ystävilleni. Se oli virhe. He eivät ymmärtäneet ja olisihan se minun pitänyt aavistaakin. Avarakatseisuudella ei siihen aikaan ollut tilaa. Ei pienessä kylässä, ei niin pienissä ja sulkeutuneissa piireissä, joihin olin lyöttäytynyt. Olin aina ollut hieman ulkopuolinen tuosta ryhmästä, mutta juuri silloin se tuli konkreettisesti esille.
Olin itse aina kunnioittanut erilaisia mielipiteitä, mutta en tehnyt niiden pohjalta omia valintojani vaan rakensin itse omat mielikuvani ja käytösmallini, joita en kuitenkaan tuonut esille niin näkyvästi, toisin kuin useimmat heistä. He olivat laumasieluja. He eivät tulleet toimeen ilman toistensa tukea. Ja olihan se minullekin silloin tärkeää. Kuulua johonkin.
Tunnustukseni muutti kaiken, hetkellisesti. Kaikki alkoi kuitenkin väärinkäsityksestä.
Heitin tyhmää vitsiä kaverini tuoreelle poikaystävälle, että hän oli napannut tytön silmieni edestä. On täysin naurettavaa, kuinka siitä sitten loppujen lopuksi paisui niin iso juttu. En edes tiedä, kuinka juttu sitten liikkui eteenpäin ja kuinka sitä oltiin vääristelty. Yhdessä vaiheessa vain huomasin, kuinka minulle ei enää soiteltu, kukaan ei jutellut minulle koulussa, minuun ei kiinnitetty mitään huomiota. Olin ilmaa. Ihan kaikille.
Olin täysin ymmälläni tapahtuneesta viikkoja, kunnes eräs miespuolinen kaverini tuli luokseni ja halusi jutella jostain kahden kesken. Hän kysyi hieman kierrellen, että olenko todella kiinnostunut tytöistä 'siinä' mielessä. En voinut uskoa korviani, kuinka hän nyt tuollaista oli saanut päähänsä? Vielä vähän rohkaistuneempana poika kehotti minua myöntämään ja vielä lupasi suhtautua asiaan suopeasti. Tuohtuneena kielsin asian kieltämästä päästyäni ja hän sitten tunnusti, mistä oli kuullut asiasta.
Niin, juttuhan oli saanut alkunsa siitä, mitä olin sanonut kaverini poikaystävälle. Täysin absurdi tilanne. Kuinka he todella olettivat minun tunnustaneen tuollaisen asian ensimmäisenä minulle täysin tuntemattomalle, jonka tiesin olevan niin läheisissä väleissä ystäväni kanssa?
Selitin asian noille ihmisille, jotka olivat minut pettäneet. Kovin olivat noloina jokainen, mutta siitä hetkestä tiesin, että ystäviä minulla ei ollut.
Entäs siinä tapauksessa, jos todella olisin jo silloin täysin tiedostanut seksuaalisen suuntautumiseni ja pitänyt itseäni lesbona? Kuinka siinä tilanteessa olisin toiminut? Olisiko minuun aina suhtauduttu syrjivästi ja varauksella? Olisivatko nuo ihmiset tajunneet jossain vaiheessa, etten joka tapauksessa ole mitään tautia kantava friikki, vaan edelleen se sama ihminen.
Korostan vielä, etten ole koskaan katsellut naispuolisia kavereitani muussa valossa, kuin kavereina. Toki he ovat kauniita ja viehättäviä omalla tavallaan, mutta minua ei sytytä ollenkaan se, mitä sieltä sisältä löytyy.

Nyt miltei kymmenen vuotta jälkeen päin olen itsestäni täysin varma. En minä miehiä kaipaa. En ole oikeastaan koskaan kaivannut. En vieläkään ole kertonut asiasta avoimesti, mutta hieman olen kaapin ovea raottanut. En ole suuntaustani piilotellut, enkä sen enempää huudellut. Tiedän, että on edelleen ihmisiä, jotka eivät voi hyväksyä minua kuuluvaksi yhteisöönsä. Heillä on tarve luokitella ja eristää. Suojella itseään ja lähimmäisiään. Sellainen käyttäytyminen satuttaa minua syvästi, totta kai.
Mutta onko sekään oikein, että en kerro ihan kaikkea itsestäni? Eikö se ole heitä kohtaan väärin, etteivät he tiedä kuka todella olen? Hehän joka tapauksessa vihaavat minua ja kaltaisiani. He eivät näe meitä yksilöinä, vaan saastaisena massana.
Odotan todella sitä hetkeä, että ihmiset laskeutuvat puista ja näkevät maailman värillisenä. He voisivat saada niin paljon, kun muuttaisivat asennettaan, enkä nyt tarkoita ainoastaan homoseksuaalisuutta vaan yleensä rasismia, kohdistui se sitten ihonväriin, ikään, yhteiskuntaluokkaan tai sukupuoleen.
Jokaisella johonkin väestöön kuuluvalla on oma tarinansa kerrottavana. Katsokaa yksilöä, hän on omanalaisensa persoona. Hänellä on historia. Toivon, että meistä jokainen voisi laittaa oman kortensa kekoon myös hänen tulevaisuutensa puolesta. Ei maailman tarvitse mennä rajoissa; rakasta tai vihaa. Ehkä tuota kaikkea suurempi käsite on hyväksyminen ja mahdollisuuden antaminen. En yritä olla maailmanparantaja, ei minulla ole valtuuksia moiseen. Enkä minä tahdo tyrkyttää omia ajatuksiani kenellekään, mutta toivoisin saavani ilmaista oman kantani niin, ettei siihen liitettäisi lokerointia.

Tässä vaiheessa elämääni en odota jonkun minua rakastavan, vaan haluaisin niin kovasti, että minut hyväksyttäisiin. Mutta eikö kuitenkin rakkaus ole toisen osapuolen hyväksymistä sellaisena kuin hän on, sellaisine mielipiteineen kuin hänellä on? Olisiko minun aihetta muuttaa asennettani, jotta saisin myös vastapuolelta haluamani? Millainen olisi se kompromissi, joka syrjäyttäisi suurimmat epäkohdat?