Istun yksin pimennetyssä asunnossani. Vain läppärini näyttö valaisee sen verran, että löydän pöydältä jo puoliksi juodun vesilasin. Toivoisin siinä olevan jotain väkevämpää, jotta voisin hetkellisesti pakoilla tilannettani ja turhautuneisuuttani. Kajareista kuuluu Sex Pistolsin räävitty Bodies ja mietin, olisiko ollut helpompaa olla nuori siihen aikaan, kun vielä punk oli voimissaan. Koruttomat, mutta samalla niin kiehtovat myytit, tarinat ja musiikki kirjoista ja lehdistä luettuna ja stereoista kuultuna saavat vuosikymmenten takaisen elämän tuntumaan unelmalta. Vaikka tiedän, että tämä sama ahdistus kalvoi myös sitä sukupolvea.
Uskon, että tänä päivänä on helpompaa olla homoseksuaali, anarkisti, femakko ja aktivisti samassa paketissa. Kummajaisia ihannoidaan, vaikka toisinaan huomaakin saavansa turpaansa heti selän käännettyään. Mutta ei kuristava tunne kurkussani tai itkuksi purkautuva ahdistukseni johdu tästä. Ei minua enää jaksa kiinnostaa se, mitä muut ovat minusta mieltä. En miellytä heitä esteettisesti, mutta ei minulla ole heidän kanssaa mitään yhteistä henkiselläkään tasolla. Olen hylkiö, mutta olen tottunut elämään sen asian kanssa. Tuskin edes pystyisin sopeutumaan elämään, jossa sosiaaliset kontaktit tulisivat tärkeäksi ja minua alettaisiin kuunnella. Viihdyn pimeissä nurkissa omissa piiloissani. Tarkkailen.
Ehkä pahan olon aiheuttaa oma saastainen narsismini, jolla suljen kaiken ulkopuolelle. Turrutin itseni olemaan välittämättä mistään muusta kuin itsestäni, omista asioistani ja omasta suoriutumisestani tietyissä tilanteissa. Näin pääsin päämäärääni; itsesääliin. Patoutumat toisensa jälkeen kasautuneena saivat mieleni synkkenemään. Tällä prosessilla vei vuosia päästä tähän pisteeseen, jossa totean kaiken sen olleen turhaa.
Unohdin rakkauden ja jopa vihan. Katson maailmaa niin värillisin silmin, etten enää löydä varsinaisia mielipiteitäni mistään. Asian ajatteleminen saa minut sairaaksi. Mikä on minulla koskaan ollut tärkeämpää kuin itseni ilmaisu niin verbaalisesti kuin taiteellisestikin? Ei mikään, ei koskaan. Ja nyt olen kadottanut sen ainoan taidon, joka pidin elintärkeänä. Taidon, joka teki minusta inhimillisen.

Kidun.