Lähde: www.takkutukka.fi

Tässä on Ronja kolme ja puoli viikkoisena :>

"Aurinko paistaa ikkunasta ihanan keväisesti huoneeseeni. Tuntuu kuin olisin ollut täällä koko pitkän talven, vaikka aikaa on kulunut tuskin kolmea viikkoa. Tänään ensimmäisen kerran mielessäni kytee toivon kipinä pikaisesta kotiin paluusta. Mahdollisesti jo tämän viikon aikana voin sanoa hyvästit tälle huoneelle, josta on päivien kuluessa muodostunut sellini. Kunpa vain voisin olla täysin varma siitä, etten tänne enää palaisi. Suurin työ kun alkaa heti sen jälkeen, kun suljen laitoksen pääsisäänkäynnin oven. Kuinka voin taas kohdata arjen ja löytää rutiinit, joita ensimmäisestä sairaalassaolo päivästäni asti olen kaivannut. Suurin ongelma on löytää täytettä noiden rutiinien väliin. En voi kieltää pelkoani kohdata ne tutut ihmiset ja heidän utelunsa viikkoja kestäneen katoamiseni johdosta.
Huomenna on päivä, jolloin joudun jälleen kerran suurennuslasin alle. Tällä kertaa useamman alle saman aikaisesti. Se hermostuttaa minua. Toivoisin voivani puhua tästä jonkun kanssa, mutta nämä ammatikseen ihmisiä auttavat kasvot jo kuvottavat minua. Silmistä ei näe minkäänlaista vilpittömyyttä.. Kerta toisensa jälkeen vilkuilevat kelloaan. On iltapäivä, työvuorot vaihtuvat. Ei, en todellakaan tahdo enää altistua sille säälille ja välinpitämättömille kysymyksille; kuinka sinä koet tämän asian tai mitä sinä nyt tästä ajattelet..
Vihaan. Vihaan. Vihaan.
Ei minua ulkomaailmassakaan odota kukaan, joka todella tahtoisi tietää mitä nyt koen ja kuinka tämä kaikki on vaikuttanut minuun. Siitä huolimatta kaipaan heidän pariinsa. Täällä on kokoajan depression häilyvä varjo seinillä kauniista auringonpaisteesta huolimatta. Jos itselläni ei ole paha olla, niin sitten se on jollakulla toisella. Sitä ei pääse pakoon. Ja pakoon minä haluan. Vaikka se sitten johtaisikin teeskenneltyyn iloon ja nauruun. On sekin parempi kuin täällä oleminen. Ehkä se johtaa samaan pisteeseen. Ehkä tulen tänne takaisin. Mutta hetken hymy, nauru, kujeilu ja salailu on kaikki sen arvoista.
Väistämättä mieleeni nousee, etten ehkä eläisikään niin pitkälle, että joutuisin jälleen kerran istumaan sängylle, jota peittää keltainen päiväpeite. Etten ehtisi tuijotella enää harmaata lattiaa, jonka vahatusta pinnasta heijastuu kattolamppu, jonka kuvun alla kuolleet kärpäset edelleen mätänevät. Ettei minun enää tarvitsisi turvautua korvatulppiin yöllä, kun huonetoverini alkaisi kuorsata. Kuinka niin pienestä naisesta edes voi lähteä niin hermoja raastava ääni?
Morissette korvissani vaatii tietää, mikä Mary Janea vaivaa. Eikä Mary Jane kerro. Hän on pohjalla kanssani. Älkää kyselkö, mikä meitä vaivaa. Jos sen tietäisimme.. emme olisi täällä. Pohjalla."

Koitin olla niin pirun vahva. Nieleskellä palan kurkustani, joka oli kaiken sen patoutuneen tuskan aiheuttamaa. Rakkikoira minusta viimein kuoriutui. Rähisevä piski, joka vartioi reviiriään henkensä uhalla. Kastroitu narttu ja oman itsensä herra.
Mutta kettingit eivä ole vain lumetta.
Kivusta kasvaneet siivetkään eivät anna tarpeeksi voimia lentämiseen. Ensin syöksy. Sitten kettinkiin kytketty kuristava panta pureutuu nahkaan ja lento jää lyhyeen. Niin lyhyeen, ettei sitä edes lennoksi voi kutsua.
Kostoksi saan saavillisen kylmää vettä ylleni.
Jäljellä enää vain uitetun koiran hätähuuto.

Miksi kiinnitän nyt enemän huomiota yksityiskohtiin; muotoihin ja väreihin? Miksi en silti kuule ääniä tai huomaa ilmeitä? Kun katson ihmistä vaivaudun. Tajuntani hämärtyy, enkä ymmärrä. En sillä hetkellä edes tahdo ymmärtää. Mutta sitten, kun olen yksin tunnen itseni vapaaksi. Tutkiskelen ympäristöä silmilläni kuin lapsi, joka näkee maailman ensimmäisen kerran. Ihmettelee, mutta ei kyseenalaista. Puhkeaa kukkaan, mutta ei tavoittele taivasta.
Elää sitä hetkeä, joka on käsillä.

Pyytäisin sinua vain uskomaan minuun. Tarvitsen sinua niin paljon. Elämäni. Minulla ei ole mitään muuta
ei mitään sisältöä jonka turvin jaksaisin. Vain pään sisäiset fantasiani vailla realiteetteja.
Ensin uskottelet olevasi ikuinen. Ikuinen nuoren naisen silmin katseltuna, mtta sitten kuiten hyvästelet selittelemättä ja käännät selkäsi. Ilman sinua en voi tästä selvitä, sinulla on vielä paljon annettavaa. Tarvitsen sen kaiken.
Tämä on niitä tilanteita, joissa on mahdotonta olla itsekäs. On mahdotonta ottaa kiinni ja kiskoa vierelleen. Voin vain huutaa perääsi ja anoa sinua jäämään.
Tuska sisälläni vain kasvaa päivä päivältä, mutta en tahdo luovuttaa. Liu'ut aina vain kauemmas, en saa tätäkään suhdetta toimimaan. Tahdon yrittää vielä kerran. Olet ainoani.
En halua sitä, joka odottaa toisella puolen. Olet ainoa oikea tie, vaikka katusi ovat niin synkät. Pieni kuiskaus vain niin sytytät katuvaloni. Ethän ole kadottanut osoitettani?
En ole valmis astumaan pimeyteen, sen aika on myöhemmin. Kunpa vain antaisit minulle avaumet löytä sisäinen rauha fobialleni. Harmonia meidän kolmen välille. Sinä, minä ja lumoava kuolema.

Ensimmäinen lomapäiväni sairaalasta ja pääsen nyt päivittämään hieman blogianikin. Seuraava teksti on kirjoitettu viime viikolla jokseenkin sekavissa tunnelmissa. Kului viikko ennen kuin pystyin ensimmäisen kerran kirjoittamaan. Ennen tätä en edes vilkaissut kynään tahi paperiin. Kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä ja mieltäni peitti häpeä, itseinho ja halu saada kuluttaa elämäni mahdollisimman nopeasti loppuun. Viimein sitten kuitenkin kävin pöydän ääreen ja kun näin hylätyn vihkon siinä käsieni ulottuvilla, alkoivat sanat virrata yhtenä ryöppynä.

"Kun tuntee sellaista kiihkoa jotain kohtaan, kuin minä nyt tunnen, ei millään oikeastaan ole väliä. Se kertoo kaikki ne syvällisimmät tarinat ja herkimmät salaisuudet.

Se tunnelataus, joka siihen kaikkeen liittyy on kuin orgasmi, joka värisyttää jokaista tuntoherkkää kohtaa kropassa. Se saa aikaa adrenaliini virtauksen sellaisella voimalla, että silmissä säkenöi ja kasvoille jää irvokas ilme.

Rakkaus musiikkiin ja musiikki kulttuurin. En usko, että voin kokea koskaan suurempaa elämystä.

Sitä hämmästyy, kun huomaa yhteytensä ihailemiinsa taiteen tekijöihin ja niihin, jotka yhdistävät minut korkeampaa voimaan. Sfääreihin, jotka antavat elämälle sisällön. On jo kliseistä sanoa, että musiikki on jo itsessään suuri sanansaattaja.

Voin mielessään tehdä kaavion siitä, että olen yhteydessä (mitä olemattomissa määrin tosin) noihin suuriin kynäilijöihin. Vaikka sillä ei ole merkitystä, se antaa kutienkin tuntea myös itsensä tärkeäksi omissa silmissään.

Oman kaavioni ensimmäinen linkki on Andy McCoy, Hanoi Rocks legenda jo eläessään. Minut Andyyn ei yhdistä veriside, rotu, eikä se, että olen vuosia jumaloinut hänen Hanoi Rocksin aikaisia tekstejään, jotka avautuvat musiikin kautta. Itsessään tekstit eivät puhuttele. Yhteyden häneen luo (varmasti jokainen voi tällaisen yhteyden löytää itsessään kehen tahansa hetken asiaa pohdittuaan) tuttavani tai pikemminkin äitini hyvän ystävän (entisen työtoverini) ex-mies, joka on Andyn pikkuserkku. Nämä miehet eivät edes tunne toisiaan ja tämä mies ennemminkin häpeää tuota sukulaissidettä, mutta hän ei ymmärrä musiikkia niin kuin minä ymmärrän. Hän luo linkkejä mielessään muille tahoille. Mutta minulle tärkeintä on tämä yhteys, joka johdattaa minut konkreettisella tasolla lähemmäs toista maailmaa.

Ensimmäinen linkki on siis tämä edellä mainittu kitaristi. Andyn jälkeen voi heti vetää viivan Joey Ramoneen tai Johnny Thunderiin, joista pääsemme edelleen Sid Viciousiin. Olemme näin jo matkustaneet ajassa taaksepäin usean vuosikymmenen ja päässeet punkin juurille, lähelle ydintä. Vaikka Sid varmasti mahdollisuuksiensa rajoissa pyörähtääkin haudassaan niin sen uhallakin väitän nyt päässeeni nykyrockin ja sisäisen maailmani sieluun, punkkiin.

Punk oli yksinkertaista, mutta minä, kuten useat muutkin vuosikymmenten välissä, monimutkaistamme.. tai pikemminkin yritämme selittää sen syvintä olemusta, jota edeltäjiemme mukaan ei edes löydy. Taipumus romantisointiin ja oman ahdistuksen ja sisäisen tuskan selittämiseen tarvitsen sanoja ja sisältöjä. Pohtiminen johti minut ulospääsemättömään tilanteeseen, jonka vuoksi nyt olen suljettuna laitosympäristöön. Saman asian vuoksi minut yritetään saada jaloilleni lääkehoidolla, jonka turvin joudun/voin elää pitkän ajan elämästäni edelleen. Uskon kuitenkin vahvasti, että pohtimalla lisää voin päästä ulos tästä rakentamastani häkistä. Sanat kirjoitettuna paperille samaan tapaan, kuin ottaisi kiinni lankavyyhdistä löytyneestä langan päästä ja alkaisi purkaa kerää hiljalleen, kunnes huomaa langan katkenneen. Silloin joko luovuttaa ja heittää kerän koriin muiden kaltaistensa sekaan tai yrittää etsiä uudelleen langan pään. Etsinnän uudelleen aloitus vaatii voimavaroja, koita yksin on lähes mahdotonta saada kasaan.

Niin usein tuo viimeinen langan yhtenäisenä pitävä säie on ollut musiikki ja sielun ja sanoman pohtiminen.

Heitin kuitenkin lankakeräni niille tarkoitettuun koriin. Sammutin äänentoistolaitteet, väsyin pohtimaan. Ainoa asia, johon olisin viimeisen hymyni suonut, viimeinen kurittoman riemastunut ja ivallinen silmäys olisin suonut lohduttavaan ajatukseen; täydellinen rock'n'roll  –itsemurha.

Nuorena kuolemisen jalon taidon (liittäkää tähän J. Kingiltä lainattu ironia) olisin oppinut viimeisenä tekonani.

Mutta kuten sanottua, niin ei tapahtunut. En oppinut sitä, mitä Joplin, Cobain ja monet muut oppivat. Tämä jaloksi taidoksi kutsuttu ei vielä antanut minun ymmärtää itseään.

"Olet niin nuori, sinulla on vielä elämä edessäsi." Ne sanovat. Mikä klisee, mutta ehkä se heidän mielestään sopii tähän tilanteeseen. Olen myös kuullut, kuinka ne ihmettelevät sitä, miten olen jaksanut näinkin pitkälle omin avuin.

En usko vieläkään, että tästä löytyy minulle uusi langan pää. He vain säälien heiluttavat sitä edessäni, mutta eivät kykene sitä ojentamaan, Enkä minä osaa siihen tarttua. Teen kuolemaa. Olen tehnyt sitä jo kauan.

On kulunut viikko. Viikon olen katsellut noita kolmea kärpäsen raatoa kattolampun kuvun sisällä.

Seitsemän päivän ajan olen ottanut lääkkeeni ajallaan. Olen vastannut kaikkeen, mitä  he ikinä ovatkaan keksineet kysyä. Viikon olen itkenyt lakkaamatta osaamatta vuodattaa edes yhtä kyyneltä.

"Kyllä sinä vielä tulet tuosta nousemaan. Pääset jaloillesi. Olethan todella viisas ja järkevä ja kykenet pohdiskelemaan asioita niin monella tapaa." Oli viimeisin kannustuspuhe henkilökunnan taholta.

"Tavoittelet aina kuuta taivaalta, mutta et ole koskaan valmis tekemään mitään sen eteen. Tämänkin asian olisi voinut hoitaa toisin." Oli viimeinen mitä kuulin perheeni sanova. En ymmärrä miksi niiden täytyi tulla tänne syytöksineen. Tiedänhän jo muutenkin kuinka surkeana ihmisenä he minua pitävät. Yritän päättää elämäni veitsellä ja he katsovat halveksuen veitsen terää ja minua tarjoten käsiasetta.

Olen oppinut, etten anna paljoakaan arvoa sen tapaiselle kritiikille, mutta näissä oloissa sitä on niin haavoittuvainen. Ilman suojakilpiä. Kallo halkaistuna tutkimuspöydälle spottien kohdistuessa okaiseen hämärään juonteeseen lepakkojen räpiköidessä eteenpäin kirkunan hajottaessa tärykalvot.

Haen jälleen lohtua rakastajastani, joka puhuu omasta rakkaudestaan ja rakastamisen tuskasta. Hän etsii keinoa paeta, mutta tunnen kuinka noiden sanojen taustalla on kynäilijä etsinyt vain sielunrauhaa, tasapainoa. Ja nämäkin voi löytää vain ja ainoastaan rakkaudesta. Juuri se on meille yhteistä. Minulle ja tuon laulun tekijälle. Rakkaus musiikkiin ja intohimo rakentaa lauseita, kuluttaa mustetta niin, että ranne väsyy ja halpa paperi käpristyy rullalle, kunnes on aika ottaa iltalääkkeet."

Ilta oli jo pitkällä, kun istuin Natalian keittiönpöydän ääressä. Olin kuunnellut jo monta tuntia Natalian tilitystä siitä, kuinka hän uskoi poikaystävänsä pettäneen häntä. "Seuraavan kerran kun näen sen luuskan niin sanon sille suorat sanat." Natalia uhosi ties kuinka monennen kerran sen päivän aikana. Myöntelin, että sen se nainen on kyllä ansainnutkin. Olihan hän kolmen lapsen äiti ja naimisissa. Miten joku voi olla niin narttu, että siinä elämän tilanteessa vikittelee teinipoikia. Vaikka eihän Kirsi kyllä kovinkaan montaa vuotta Jaakkoa vanhempi ollut.

Natalia oli kertonut kuulleensa ystävältään, kuinka Kirsi ja Jaakko olivat jutelleet viimeksi baarissa käydessään niin intensiivisesti ja että Kirsi oli tunkenut Jaakon syliin istumaan. Tiesin kuitenkin, ettei Natalian ja Jaakon suhde ollut ihan terveellä pohjalla. Taustalla oli sairaanloista mustasukkaisuutta ja väkivaltaa puolin ja toisin. Olin jo jonkin aikaa Oton kanssa yrittänyt puhua Natalialle järkeä, että jättäisi sen kusipään. Mutta ei puheet auttaneet. Olin jutellut Jaakonkin kanssa heidän tilanteestaan, melko kärkkäästi ja syyllistäen kylläkin, mutta en vain voinut sietää sitä miestä silmissäni sen vuoksi, mitä hän teki Natalialle. Niin monet kerrat oli poliisit käyneet siinä asunnossa setvimässä heidän välejään ja niin monesti oli Natalia käynyt paikkauttamassa itseään sairaalassa. Mikä heitä oikein sitoi tosiinsa? Sitä en voinut ymmärtää. Itse en sietäisi tuollaista tilannetta hetkeäkään. "Olisi niin mahtavaa vetää nyt päät täyteen. Harmi vain, että kaupat on jo kiinni." Natalia puuskahti. Olin samaa mieltä. Olimme olleet jo yhden päivän selvin päin ja se tuntui ikuisuudelta. Kahden kuukauden aikana emme sellaisia päiviä olleet juuri viettäneet. Kaikki huolet tuntuivat haihtuvan kuin ilmaan silloin, kun sai alkoholia vereen. Ja silloin hävisi myös väsymys ja sekavuus. Kaipasin niin kipeästi rentouttavaa paukkua. Niinpä päätimme lähteä paikalliseen yökerhoon ilmoitettuani poikaystävälleni Otolle, että minulla olisi tälle illalle muita suunnitelmia, että tapaisimme seuraavana päivänä. Clubille päästyämme tilasimme tequilaa koko rahalla, mitä olimme saaneet yhdessä kokoon. Parin tequilan jälkeen tuntui ajatus taas kulkevan paljon paremmin ja musiikki kutsui tanssimaan. Nautin tanssimisesta. Viimeistään silloin unohtui kaikki vastuu ja ongelmat. Pian kuitenkin huomasin Natalian seisahtuvan paikoilleen ja tuijottavan toiselle puolelle tanssilattiaa. Kysyin, mikä häntä vaivasi ja seurasin hänen katsettaan. Silloin huomasin Kirsin keikuttavan lanteitaan seuranaan vaalea tyttö. Puraisin huultani ja kehotin Nataliaa rauhoittumaan ja unohtamaan koko heitukan. Yritettäisiin nyt pitää vain hauskaa. Niinpä Natalia heltyi ehdotukseeni ja menimme takaisin tequila lasiemme pariin ja hetken jo vaikutti siltä, että ilta olisi sittenkin pelastettu, kunnes Natalia sai päähänsä, että kävisi nyt viimein juttelemassa Kirsin kanssa Jaakosta. Jäin pöytään istumaan ja hymistelemään kappaletta, jota dj parhaillaan soitti. Ei mennyt kauaakaan, kun Natalia palasi luokseni kovin tuohtuneena kovaan ääneen kiroillen. Hän kertoi Kirsin potkaisseen häntä pohkeeseen, juuri kun hän oli ollut aikeissa palata takaisin istumaan. Silloin viha alkoi tarttua minuunkin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vielä pari tequilaa ja olimme täysin kypsiä Kirsiin ja hänen narttumaisuuteensa. Itse en koko tyttöä tuntenut, en edes näöltä, ennen kuin sinä iltana. Ja mielelläni olisin kyllä jättänyt tuntemattakin, sillä kaikki alkoi mennä täysin pieleen, kun sitten satuimme Kirsin ja hänen ystävättärensä kanssa samaan aikaan vessoille. Natalia alkoi sättiä Kirsiä kovaan ääneen ja yhdyin siihen täysin. Pian Kirsin ystäväkin alkoi puolustella kaveriaan. En tiedä kuka sen aloitti ja miten, mutta yhdessä hetkessä olimme toistemme hiuksissa kiinni.

Kirsin ystävä oli minua huomattavasti pitempi ja vankempi, mutta jostain sain kunnon adrenaliini syöksyn ja revin hänet hiuksista vessan seinää vasten ja pakotin hänet lysähtämään maahan. Tyttö kiljui, että päästäisin irti. Silloin aloin hahmottaa hieman tilannetta ja totesin, että eihän meillä oikeastaan ollut edes mitään tappelemisen aihetta. Niin päästin tytön irti ja hän ryntäsi ulos vessasta. Seuraavaksi huomasin, kuinka Kirsi oli pahasti saanut Natalian ahdistettua seinää vasten ja potki tätä voimiensa takaa. Silloin mieleni taas sumeni ja kävin Kirsiin käsiksi. Otin kunnon otteen hänen pitkistä hiuksistaan ja kiskoin niin kovaa, että hänen oli pakko hellittää otteensa Nataliaan. Paiskasin Kirsin maahan ja löin häntä kasvoihin. Silloin Natalia oli saanut taas koottua itsensä ja alkoi potkia maassa makaavaa naista. Hetken kuluttua Kirsi ei tehnyt enää vasta rintaa vaan makasi hervottomana lattialla. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja lamaannuin täysin. Tapettiinko me se? Natalia kiroili vieressäni vähintäänkin yhtä hätääntyneenä ja alkoi tuuppia minua ovea kohti.

"Nyt häivytään täältä ja nopeasti, ennen kuin kukaan tulee." Niinpä juoksimme kuin henkemme edestä portaat alas narikalle, otimme takkimme ja juoksimme monta korttelia, ennen kuin pysähdyimme. Hetken kesti hiljaisuutta ennen kuin repesimme nauramaan. En tiedä mitä se nauru oli, mutta ei se ollut ainakaan riemukasta tai vahingoniloista. Sekavaa kikatusta, ennen kuin mieleemme palasi taas pakokauhu. Täältä oli päästävä pois, ennen kuin joko poliisit tai tappelupukariemme ystävät löytävät meidät.

Natalia soitti puhelun ja pian auto kaartoi kirjaston eteen, jonka suojissa seisoimme ytimiä myöten palellen. En tuntenut autossa olevia miehiä kovinkaan hyvin, mutta sen tiesin, että porukassa oli eräs, joka tehtaili pontikkaa. Niinpä ostimme Natalian kanssa puolisen litraa tuota myrkkyä ja joimme sitä raakana niin kauan, kun ei enää mistään mitään muistikuvaa ollut ja vielä sen jälkeenkin.

Tämä tapaus vaivaa vieläkin mieltäni näin vuosien jälkeen. Nimet olen muuttanut, koska tuskin kukaan asianosaisista tahtoo asiasta enää puhuttavan. Vaikka onkin epätodennäköistä, että kukaan niistä, jotka asiasta jotain tietävät, sattuisivat lukemaan juuri tätä blogia.

Se aika oli kuitenkin elämäni kamalinta. Alkoholin sekoitettua päämme läpikotaisin vieden kaiken moraalisen tajun. Emme enää juurikaan hahmottaneet oikeaa tai väärää siinä vaiheessa kännäysputkeamme. Ainoa tavoite oli saada pää sekaisin keinolla millä hyvänsä. Tämä ilta oli kuitenkin yksi elämäni käänne kohtia.

Aloin selvetä pontikkahuuruista kahden päivän kuluttua ja olin täysin hermoraunio. En edes muista edeltäneistä päivistä muuta kuin hillittömän vapinan, sekavan olotilan ja itkun. Poliisikuulusteluista en muista muuta kuin sen, että voipuneena selitin asian oikean kannan, vaikka olimme "Natalian" kanssa päättäneet etukäteen mitä kertoisimme ja mitä jättäisimme kertomatta.

Tämän jälkeen otin koulusta vapaata pari viikkoa ja muutin vanhempieni luo kasailemaan itseäni. Eihän vanhempani tienneet mitään tapahtuneesta.. Enkä tahtonut kertoa heille mitään. Olinhan muutenkin ollut siihen mennessä täysin epäonnistunut tyttärenä.
Noin puolen vuoden kuluttua minut tuomittiin pahoinpitelystä ja lievästä pahoinpitelystä aika roimiin sakkoihin ja vaikka jo tähän mennessä olen ne saanut maksetuksi, eivät menneisyyden varjot vieläkään päästä otteestaan. Ei se, etten noiden rikosrekisteri merkintöjen vuoksi pääse haluamiini työpaikkoihin, tunnu niin pahalta kuin se, mitä niille naisille tein. Vaikka toisinaan olen saattanut näyttää jonkinlaisia väkivaltaisia merkkejä (lähinnä vain itseäni kohtaan), en voi käsittää, kuinka pystyin sellaisiin tekoihin. Vahingoittamaan ketään niin järkyttävällä tavalla. Toivoisin vain, että tekstini ansioista jonkun samassa jamassa olevan ihmisen silmät avautuisivat ja hän valitsisi toisen tien. Toisenlaisen pakokeinon, kuin mitä viina meille tarjoaa. Kävin itse pohjalla ennen kuin tajusin tilanteeni.. Menetin itsekunnioitukseni, poikaystäväni, asuntoni ja tulevaisuuden suunnitelmani ..Mutta kunpa vain voisin saada sen kaiken anteeksi.

Lähde: http://www.jokuraja.fi

Allekirjoita vetoomus osoitteessa: http://www.jokuraja.fi/russia_vetoomus.php

"Yhtäläisyydet ihmisten ja muiden kädellisten välillä ovat johtaneet siihen, että tiedemiehet ovat käyttäneet niitä jo vuosia kokeissaan. Näiden yhtäläisyyksien takia kädelliset myös kärsivät valtavasti, mikä tekee niiden käytöstä koevälineinä anteeksiantamatonta.

Kädelliset ovat älykkäitä ja sosiaalisia eläimiä, joilla on monenlaisia tarpeita. Tämän vuoksi ne kärsivät varsinkin laboratorio-oloissa. Kädellisiä käytetään stressaavissa ja intensiivisissä kokeissa, joissa niihin esimerkiksi istutetaan tarttuvia tauteja tai niille aiheutetaan aivovaurioita. Emme koskaan hyväksyisi, että näin tehtäisiin ihmisille, miksi siis hyväksymme sen lähimpien serkkujemme kohdalla?

Tämä kaikki ei ole vain moraalisesti väärin vaan myös tieteen kannalta hyödytöntä, sillä huolimatta kaikista yhtäläisyyksistä käyttäytymisessämme, kädelliset eivät ole tarpeeksi samanlaisia kuin ihmiset, jotta kokeista saataisiin luotettavia tietoja. Vaihtoehtoisia menetelmiä on olemassa, mutta tutkijoiden ja rahoittajien vastahakoisuuden takia ne eivät ole saaneet tukea. Tarvitaan sitoutumista ja panostusta näihin vaihtoehtoihin, jotta ne voitaisiin todistaa ylivertaisiksi vanhentuneisiin ja epäinhimillisiin testeihin nähden.

Toivoa kuitenkin on, sillä EU:lla on valtaa asettaa pysyvä kielto näille kokeille. Tällä hetkellä direktiiviä 86/609, joka määrittelee eläinkokeiden säännöt Euroopassa, arvioidaan uudestaan. Tämä on paras mahdollisuus vuosiin saada eläinkokeet kädellisillä loppumaan iäksi."

Lähde: http://www.eceae.org/saveprimates/fn/background.html

Allekirjoita vetoomus osoitteessa: http://www.eceae.org/saveprimates/fn/action.html